Uusi sukupolvi

     Katson parhaillani lemmikkieni häkkiin ja sieltä tuijottaa takaisin karvainen viinirypäleen kokoinen naama. Häkkiimme on ilmestynyt vaaksan mittainen rotta!

Tane loikoilee

     Meillä oli tiistaina asunnossamme suuri suru, kun 2 vuotta ja 4 kuukautta vanhan rottaherramme oli päästettävä rottien taivaaseen Einon, Stevin ja Clintin luokse. Uskoin ensin, että aina seuraavan lemmikin kuoleman jälkeen sureminen tuntuisi helpommalta, mutta oikeasti se on joka kerta entistä raskaampaa. Mieleeni on palanut jokaisen rottani viimeiset hetket ja niihin yhdistyy monia muistoja. Eino oli ensimmäinen laumastani joka jätti meidät. Se lähti yhtä yllättäen, kuin oli tullutkin. Aamulla ennen kouluun lähtöäni silittelin sitä muiden rottien ohella ja kun palasin päivälle oli tämä kylmä ja kangistunut. Se järkytti minut ja nykyään pelkään aina lähtiessäni kouluun tai viikonlopuksi Lietoon, että joku rakkaasta laumastani on lähtenyt. Eihän sitä kuuluisi pelätä, sillä omassa rauhassa kotona pois nukkuminen on varmasti paras tapa lähteä.

     Stevin, Clintin ja Tanen kohdalla olen suuresti surrut sitä, että ne olen joutunut viemään eläinlääkäriin lopetettavaksi, sillä ne olisivat muuten nääntyneet pois hitaasti kivun raatelemana. Kivut näki selkeästi niiden silmistä. Kasvain on niin säälimätön ja julma. Ja kun ajattelen, tuntuu aivan hirveältä, että on vastuussa toisen kuolemasta. Myös se tuntuu hyvin pahalta, että joudun mennessäni eläinlääkäriin kulkemaan bussilla 30 minuuttia, mikä ei varmasti ole mukavaa rotalle kantolaatikossa. Sitten vielä vieras ihminen (eläinlääkäri) tutkii tätä vieraassa ympäristössä kaikkine vieraine hajuineen. Nyt rotta on hätääntynyt ja ahdistunut, ja sitten sitä piikitetään vatsaan. Rotan loppu. Voisipa lääkärit tehdä kotikäyntejä, niin ei rakkaan lemmikin tarvitsisi kokea niin paljon epämukavuutta ennen loppuaan. Clintistä on jäänyt minulle kenties syvin haava muistoihini, sillä kun tämä lopetettiin soi samalla eläinlääkärin vastaanottohuoneessa radiosta Jenni Vartiaisen kappale Muruseni. Tämä tilanne paloi mieleeni hyvin voimakkaasti, sillä Clinttiin sattui kuin se nukutettiin. Ja sen rimpuilu ja vikinä eivät varmasti tule lähtemään ikinä mielestäni. Aina kun kuulen Seilin jostain, se muistuttaa minua Clintin kuoleman lisäksi siitä, miten todellista kuolema on ja miten tärkeää on elää jokainen hetki täysillä rakkaiden eläinten ja ihmisten kanssa.

Kuvassa päälimmäisestä aloittaen: Clint, Stev ja Tane.

     Sain hyvän neuvon parhaalta ystävältäni, että murheiden ja ongelmiensa jakaminen muille helpottaa mielen paranemista. Kiitos neuvosta rakas ystävä. Vuodatin tähän tekstiin monen monta kyyneltä tänä aamuna, sillä poissa olevista rakkaistaan on vaikea puhua, saati sitten kirjoittaa. Ja nyt kun muistelen niitä kaikkia hetkiä (onnen ja surun) jotka sain viettää rottieni kanssa, niin tunnen itseni todella onnelliseksi ja samalla myös hyvin etuoikeutetuksi saatuani katsoa niiden ikääntymistä pienestä vaaksanmittaisista hiirulaisista isoiksi raavauksi rottaherroiksi. Vaikka varmasti kirjoittamani antaa ymmärtää, että lyhyt ikäisistä lemmikeistä on paljon surua ja murhetta, ne silti antavat suunnattomasti paljon enemmän. Niille haluaa antaa kaiken rakkauden, koska ne ovat niin vähän aikaa kanssamme.

     Nyt on kahden neliön kaksiossamme uusi sukupolvi valloillaan, täynnä elämää ja uudet kujeet mielessä! Juuri paraikaa pikkuinen Maxi painii täysillä viisi kertaa suuremman (ja vielä painavemman) Pikon kanssa. Varokaa riippumatot ja jatkojohdot täältä tulee uusi koitos!

Steven McQueenin , Clint Eastwoodin, Tauno Palon ja Einon muistolle.

Clintti saa pusin!